Kolkata - the city of joy

Vi tog en buss från flygfältet till fel ställe och fick åka taxi till turistområdet istället.

Vi flög alltså från Port Blair till Kolkata, "glädjens stad". Sanningen var dock långt från detta. Kolkata var som många andra indiska storstäder en smutsig, dammig, kaotisk stad full med människor. Det är indiens nionde största stad med 4,5 miljoner invånare (officiellt) Iik. När vi anlände till Kolkata hade vi endast en bild på en Lonely Planet Kolkata karta. Den här kartan visade sig inte vara till någon hjälp. Som tur hade vi lärt känna en indisk internetcafé/tourguide gubbe i Port Blair. Tack vare honom lyckades vi hitta Kolkatas turistkvarter, som visade sig vara helt okej. Vi hittade ett litet hotell där det endast bodde indiska män. Vi hade redan på flygplatsen köpt tågbiljetter till natt-tåget till Varanasi, och hade alltså ca ett dygn på oss i Kolkata. Ett dygn är dock en låång tid i en stad som Kolkata. När vi gick omkring på turistområdet så följdes vi alltid av en indisk "vän", som alltid råkade ha sin butik runt hörnet. När vi gick lite utanför turistområdet var staden full med fattiga och arbetare (eller så kändes det). Arbetarna bärde i stekande hetta på tunga säckar på huvudet, från morgon till kväll. Fanny ville köpa en laddare till vår kamera (se vårt tidigare inlägg). Det var kaotiskt och hundratals bilar tutade. Vissa tutade gällt och det skärde i öronen. Att gå bland trafiken kändes som att man skulle andas genom en bils avgasrör- Det började genast svida i ögonen, snoret färgades svart och halsen kändes torr och svidande; som när man är förkyld. Man kunde riktigt känna hur kroppen blev stressad och nervös av oljudet. När man gick över vägarna fick man bara hoppas att ingen skulle köra på en. Man skulle visa "stopp" till bilarna då man gick över, men det verkade inte alltid få dem att bromsa (det är ganska skrämmande när en front med 10 bilar/skotrar/bussar närmar sig dig i full fart...gulp). Det är ändå mest synd för de stackars människorna som bor på gatorna, alldeles bredvid de väldigt breda bilvägarna. Man såg kvinnor hänga upp byk på staketet mellan trottoaren och vägkanten. Där, i avgaserna. Smala och smutsiga människor låg på bitar av tidningspapper mitt på trottoarerna, och familjer satt i smutset och åt ris. Deras kläder var färgade gråa av smutset. Man kunde också se bitar av tyg och paff som var bundna fast till trottoarstaketet. Det var antagligen familjernas hem och "sängar" som de hade packat undan för dagen. Detta är ju tyvärr inte på något sätt unikt för Kolkata. Man ser väldigt fattiga människor överallt i Indien (minus Andamanerna)
 Det fanns några parker i Kolkata som såg fina ut, men vi hann inte besöka dem. Det bästa stället var ett litet cafe/restaurang som var populärt både bland turister och indier. Vi tillbringade nog en stor del av tiden på caféet (Mangolassi är så gott!).

Howrah-station där minst 1000 människor väntade på  tåg

Till sist var vår långa väntan slut och vi tog rickshaw till Howrah-stationen. Vi hade (naturligtvis) valt det billigaste alternativet av alla "Sleeper" alternativ. Det fanns åtta sängar i vår kupé. Sex av dem var "inne" i vår kupé och två var på andra sidan gången som gick genom kupén. Sängarna var obekväma och hårda. Det värsta var  kanske ändå oljudet.

Inne i tåget

När tåget stannade (ofta) så gick det försäljare och tiggare längs med gången och ropade. Det var också kallt. Nanne sov i den översta sängen på gången och det strömmade kall luft genom fönstret hela natten. Också Fanny frös. Det här ledde naturligtvis till att Nanne blev förkyld just passligt när vi anlände till Varanasi. Mer om detta senare.

Lensimme siis Port Blairistä Kolkataan, "ilon kaupunkiin". Kolkata ei kuitenkaan ollut erityisen iloinen kaupunki. Se oli (niin kuin monet suurkaupungit Intiassa) likainen, pölyinen, kaoottinen ja täynnä ihmisiä. Kaupunki on Intian yhdeksänneksi suurin, ja siellä asuu virallisesti n. 4,5 miljoonaa ihmistä. Jaiks. Kun saavuimme Kolkataan meillä ei ollut kuin kuva Lonely Planetin Kolkata-kartasta, josta ei ollut mitään hyötyä. Mutta onneksi olimme Port Blairissä tutustuneet mukavaan nettikahvila/matkaopas -mieheen. Tämä Kolkatassa kasvanut heppu rakasti ulkomaalaisia ja neuvoi meitä innokkaasti. Hänen ansiostaan löysimme Kolkatan turistialueen, joka ei itse asiassa ollut hullumpi. Löysimme nopeasti pienen hotellin, jossa majaili ainoastaan intialaisia miehiä. Olimme jo lentokentällä ostaneet junaliput Varanasiin seuraavaksi illaksi. Vuorokausi Kolkatassa oli kuitenkin noin vuorokausi liikaa. Turistialueella meitä seurasi aina vähintään yksi intialainen "ystävä", jolla yllättäen aina oli pieni kauppa jossain lähistöllä. Kun poikkesimme turistialueelta kaupunki oli täynnä (tai siltä se tuntui) köyhiä ja työmiehiä. Työmiehet kantoivat painavia säkkejä päänsä päällä paahtavassa kuumudessa, aamusta iltaan. Fanny halusi ostaa laturin kameraamme (kts. edellinen postaus). Kaduilla oli kaottista. Sadat autot tööttäsivät (jotkut myös huvikseen odottaessaan valojen vaihtumista), melu sattui korviin. Kaduilla käveleminen tuntui kuin olisi hengittänyt suoraan auton pakoputkesta. Silmiä kirvelsi, räkä valui mustana pitkin poskia (lol) ja kurkkua kirvelsi ja se tuntui karhealta, kuin vilustuneena. Kadulla mölyssä kävellessään pystyi oikein tuntemaan kuinka keho stressaantui. Tietä ylittäessä piti näyttää kädellä stop-merkkiä autoille jotta ne pysähtyisivät. Aina autot eivät kuitenkaan näyttäneet jarruttavan, vaikka jalankulkija oli edessä (Kun sinua lähestyy kymmenen auton/skootterin/bussin rintama, alkaa tuntua aika pelottavalta) Kaikkein eniten sääliksi käy kuitenkin niitä ihmisiä, jotka joutuvat asumaan näiden kamalien katujen varrella. Naisia ripusti pyykkejä kuivumaan jalkakäytävän ja autotien väliselle kaiteelle pakokaasun keskelle (pyykit olivat jo harmaita vaikka ne oli pesty) Laihat ja likaiset ihmiset makasivat sanomalehtipapereiden päällä keskellä jalkakäytäviä. Perheet, joiden vaatteet olivat värjäytyneet harmaiksi liasta, istuivat liassa ja söivät riisiä. Siellä täällä näkyi myös kankaan- ja pahvinpalasista rakennettuja röykkiöitä, jotka olivat sidottu naruilla jalkakäytävän kaiteeseen. Ne olivat luultavasti perheiden koteja, jotka oli siivottu syrjään päivän ajaksi. Hyvin köyhiä näkee valitettavasti koko Intiassa, ei pelkästään Kolkatassa (Andamaaneilla ei tosin ollut kerjäläisiä).
 Kolkatassa oli pari kauniin näköistä puistoa, mutta emme ehtineet tutustua niihin. Paras asia Kolkatassa oli pieni kahvila/ravintola, joka oli suosittu sekä intialaisten, että turistien keskuudessa. Taisimme viettää suurimman osan ajastamme kyseisessä kahvilassa (Mangolassi = nam!).
Lopulta odotuksemme palkittiin ja suuntasimme Howrah-asemalle. On ehkä väärin kutsua yöjunan "Sleeper"-vaunua palkinnoksi, varsinkin kun olimme valinneet sen kaikista halvimman vaihtoehdon. Vaunussa ei tietenkään ollut muita turisteja, ainoastaan intialaisia miehiä ja pariskuntia. Jokaisessa vaunuosastossa oli kahdeksan sänkyä. Näistä kuusi olivat itse "osastossa" (kolme ja kolme vastakkain) ja kaksi vaunun läpi kulkevan käytävän toisella puolella. Sängyt olivat kovia ja epämukavia. Pahinta oli ehkä myökkä. Aina kun juna pysähtyi (usein) kaupustelijat ja kerjäläiset kävelivät käytäviä pitkin ja huutelivat. Myös kylmyys vaivasi. Nanne nukkui käytävällä ylimmässä sängyssä ja ikkunasta virtasi kylmää ilmaa läpi yön. Myös Fanny paleli. Tämä tietenkin johti siihen, että Nanne vilustui juuri sopivasti Varanasiin saavuttuamme. Tästä myöhemmin lisää.